Olen pian ollut seitsemän kuukautta raitis, kiitos Toipumon. Sitä ennen olin lähellä itsemurhaa, koska juominen oli lähtenyt käsistä ja pelkäsin menettäväni lapseni.
Kaksi vuotta sitten minulla todettiin työuupumus ja keskivaikea masennus. Pääsin terapiaan käsittelemään vaikeaa, lasista lapsuuttani, mutta sitten aloin saada paniikkihäiriöitä. En ilmeisesti kestänyt pinnalle pyrkiviä tunteita ja aloin lääkitä itseäni alkoholilla.
Aloin käyttämään alkoholia jo varhain, 12-vuotiaana, mutta viime talvena menetin täysin kontrollin sen suhteen. Viina vei, enkä mahtanut sille mitään.
Join päivittäin, mutta pidin kulissit kunnossa: kävin töissä, hain nuorimman lapsen (Alkon kautta) tarhasta ja hoidin kaikki kolme lasta (6, 10 ja 11-vuotiaat) harrastuksiinsa. Vanhempainilloissa istuin piilopullon kanssa, kurkkupastilleja imeskellen.
Lähipiiri alkoi huomauttelemaan juomisestani vuosi sitten. Samoihin aikoihin oli alkanut olla sellainen olo, etten enää jaksa elää itseni kanssa. Itseinho oli kasvanut niin suureksi.
Olin saavuttanut oman pohjani ja lähdin hakemaan apua.
Ajattelin, että hyppään junan alle
Tiesin, että jos jonnekin lähden, niin Minnesota-malliseen hoitoon. Minä tarvitsen radikaalin hoitomuodon enkä onnistu siinä yksin. Googletin kaikki mahdolliset hoitopaikat ja soittelin niihin, kunnes löysin Antin (Loimalahti) videon Youtubesta.
Minnesota-hoitoloissahan ei saa pitää perheeseen yhteyttä, mutta sellaiseen en ollut valmis. Toipumo oli ainoa, jossa ymmärrettiin, että minun pitää voida pitää yhteyttä lapsiini.
Hain kunnalta maksusitoumusta hoitoon, mutta siinä meni useampi kuukausi ennen kuin antoivat. Olin jo itsemurhan partaalla. Juominen paheni ja soitin kunnalle ja päihdehoitajalle, ja sieltä kautta tehtiin lastensuojeluilmoitus. Lastensuojelu oli jo sitä ennenkin meillä käynyt ja todennut ongelman, mutta maksusitoumusta ei vain kuulunut. Siinä varmasti hidasti se, että perheen toinen aikuinen, mieheni, ei käytä lainkaan alkoholia.
Silloin ajattelin, että jos menetän lapset enkä pääse hoitoon, hyppään junan alle.
Soitin esimiehellenikin ja kysyin, voisiko minut ohjata työterveyden kautta hoitoon, mutta se ei onnistunut. Koska en näyttänyt masentuneelta enkä alkoholistilta, minua ei uskottu.
Kun sitten viimein sain maksusitoumuksen, soitin pomolle ja kerroin, että nyt minä lähden hoitoon. Sain Toipumon kautta sairasloman 28 vuorokaudelle, mikä on perusjakson pituus.
Kävellessäni ensimmäistä kertaa Toipumoa kohti, minua vastaan tuli kaksi pahasti syrjäytynyttä huumeiden käyttäjää. Toiselta, naiselta, puuttui hampaat ja molemmat olivat todella sekaisin. Ajattelin mielessäni, että minä en kuulu tänne.
Mutta päästyäni sisään, vastaanotto oli niin lämmin ja kun olin viikonlopun siellä viettänyt, tunsin, että olen omieni keskellä. Pystyin avoimesti puhumaan ongelmistani. Aiemmin häpeä ja syyllisyys olivat estäneet puhumasta ja hakemasta apua.
Toipumossa ymmärsin hyvin pian, että kyseessä on sairaus: alkoholismi ei ole yhtä kuin minä. Se oli ratkaisevaa toipumiseni kannalta.
Olen vapautunut häpeästä
Toipumossa voi nimensä mukaisesti toipua. Jo pelkästään se paikka ja kaunis ympäristö on balsamia sielulle.
Päivä alkaa 9.30 aamuringillä, ja sen jälkeen on luentoja, ryhmäterapiaa tai terapiaa kello neljään asti. Illalla on tehtäviä, joita tehdään kirjallisesti itsenäisesti ja niitä puretaan ryhmäterapioissa. Siellä joutuu tekemään todella paljon töitä itsensä kanssa, ja sitä sieltä hainkin.
Kun päivän ohjelmat on ohi, voi käydä ulkoilemassa, rapsuttelemassa eläimiä (kanoja, siilejä, kissoja ja koiria) viereisessä talossa, mennä kalaan tai nauttia rantasaunasta. Aika paljon siellä tehdään yhdessä asioita.
Kun ensimmäinen hoitojakso päättyi, minua pelotti mennä kotiin. En tiennyt miten pärjään. Aikamoista hakemista se olikin alkuun. Nyt kun aikaa on kulunut, lapset luottavat ja ovat saaneet turvallisuuden tunteen takaisin. He uskaltavat kertoa, millainen olin ennen, ja usein heittävät siitä huumoria.
Olen käynyt Toipumossa perusjakson jälkeen intervallihoidoissa, yhteensä kolme viikkoa pätkissä.
Ensi viikollakin menen sinne viikonlopuksi. Ne jaksot ovat minulle todella tärkeitä: kun menen sinne, muistan mistä on lähdetty ja miten tähän on tultu.
Toipumossa kaikki, niin alkoholistit kuin narkomaanitkin, ovat samoissa ryhmissä puhumassa, koska sairaus on sama. Minusta ja siitä hampaattomasta huumeidenkäyttäjästä tuli ystävät. Olemme säännöllisesti yhteydessä toisiimme.
Pian olen ollut seitsemän kuukautta raittiina, kiitos Toipumon. Voin rehellisesti sanoa, että se oli minulle viimeinen mahdollisuus elämässä.
Toipumosta tekee erityisen paitsi se upea paikka myös se, että siellä hoito on kokonaisvaltaista: on lääkäri (Antti Loimalahti), jolla on oma kokemustausta. Antti osaa katsoa kaltaiselleni kaksoisdiagnoosipotilaalle sopivan hoitomuodon. Minulla oli sinne mennessäni lääkitys päällä ja Antti huomasi heti, että kyseinen keskushermostolääke ei sovi alkoholistille. Lääke lähti vaihtoon ja olo parani.
Raitistumiseni tuli joillekin sokkina, olin ilmeisesti niin hyvä kaappijuoppo. Mutta moni on myös kannustanut ja suhtautunut todella positiivisesti.
Naisen ja etenkin äidin juominen on suuri tabu, sitä peitellään ihan syyttä suotta. Sehän on sairaus, josta voi toipua. Minäkin saatoin helposti kertoa, että minulla on keskivaikea masennus, mutten olisi ikinä voinut sanoa, että olen alkoholisti.
Olen vapautunut siitä häpeän taakasta. Alkoholismi ei ole sen kummempi kuin sairaus kuin mikä muukaan.
Emilia, 35
Kolmen lapsen äiti
Päärakennus talvella.
