Joulusuklaat ja kalenterit ovat ilmaantuneet ruokakauppoihin ja moni lapsi odottaa jo nyt innoissaan piparien tuoksua, joulukuusta, pukkia ja lahjoja. Mutta sitten on niitä perheitä, joissa lasten vatsat kipeytyvät joulun ajattelemisesta. Enkä nyt tarkoita mukavaa jännitystä, vaan pelkoa.
Olen alkoholistin lapsi. Vaikka olen jo aikuinen ja itsekin äiti, muistan yhä lapsuuteni joulut kuin eilisen.
Isälle kehittyi paha ”tuurijuoppous”, kun olin 11-vuotias. Siitä lähtien perinteiset juhlapyhät laukaisivat isässäni juomiskauden, joka huipentui juoppohulluuskohtauksiin. Hän ei juonut iloon, vaan pakeni alkoholilla turvattoman ja väkivallan täyteisen lapsuutensa traumoja.
Kun olin yläasteella, joulut päättyivät siihen, että isä, joka oli aloittanut jokapäiväisen juomisen jo viikkoa ennen, sai juoppohulluuskohtauksen ja halusi ”kouluttaa” meitä. Juoksimme äidin ja veljen kanssa karkuun pakkaseen. Siellä me sitten hytisimme sisävaatteissa ja odotimme, että isä sammuisi edes hetkeksi.
Silloin ei ollut kännyköitä, joten minä hiippailin jossain vaiheessa kotiin ja soitin alakerran lankapuhelimesta poliisille. Ja niin isä vietiin putkaan ja me saimme hetken hengähtää ja olla kotona turvallisin mielin.
Meidän jouluperinne kiteytyy Eppujen Murheellisten laulujen maassa.
Isä oli ja on yhä, ”herrasmiesjuoppo” eli alkoholisti, joka on hoitanut työnsä ja menestynytkin. Pitänyt kulissit pystyssä. Tosin nykyään hän ei enää paljon juo, koska sydän ei kestä.
Jo pienenä opin, että on olemassa kaksi isää: se mukava seuramies, jonka muut tuntevat, ja se isä, jonka perhe tunsi. Se oli pahimmillaan väkivaltainen juoppohullu ja parhaimmillaan äreä tyranni.
Äiti on ihana ihminen, mutta sairastunut läheisriippuvuuteen eikä siksi ole kyennyt irtaantumaan alkoholistipuolisosta. Jossain vaiheessa äiti kyllä yritti hakea tukea ystävistä, mutta hänet vaiennettiin: sinullahan on hyvä mies. Kyllähän miehet ruukaavat ottaa.
Me lapset toivoimme, että äiti jättäisi isän ja muuttaisimme yhdessä pois. Silloin isämme olisi ollut pakko tehdä valinta: lopettaa juominen tai kuolla viinaan. Ilman äitiä hän ei olisi selvinnyt hengissä juoppokausistaan, hyvä ruokahuolto auttaa kestämään pidempään alkoholin haittavaikutuksia.
Uskoimme silti, että se riski olisi kannattanut ottaa. Isä luultavasti olisi ennen pitkään romahtanut ja tehnyt kaikkensa pitääkseen äidin rinnallaan. Ja hakeutunut hoitoon.
Mutta eipä se ole helppoa, jos on lapsesta saakka ollut toisen puolisko.
Jouduin 7. luokalla puhutteluun, kun käyttäydyin huonosti koulussa. Kerroin opettajalle, että on vähän vaikeaa, kun kotona ei saa nukkua. Isä juopotteli öisin ja huudatti musiikkia. Joskus hän hyökkäsi huoneeseeni saarnaamaan elämän tosiasioista ja uhkaili. Isällä meni aina muisti eikä hän suostunut kuulemaan, mitä oli edellisenä yönä touhunnut.
Hän selvisi jotenkin työpäivistään, minä nuokuin tunneilla.
Meillä lapsilla murrosikä oireili vain koulussa – kotona oli armeijakuri ja niskoittelusta sai kuritusta.
Koulussa ei koskaan puututtu perheemme tilanteeseen. Lastensuojelusta ei soitettu eivätkä perhetyöntekijät olleet yhteydessä.
Uutisista päätellen tilanne ei juurikaan ole parantunut: lapset saavat yhä todistaa neljän seinän sisällä kauheuksia, kunnes tapahtuu jotain niin pahaa, ettei asiaa voi enää painaa villaisella.
Tähän päivään mennessä kukaan ulkopuolinen ei ole avannut suutaan. Isäni ei ole kuullut keneltäkään muulta kuin perheeltään, että hän on alkoholisti, jonka pitäisi hakea apua. Siksipä hän on voinut jatkaa itselleen valehtelemista ja juomista.
Vaikenemisen kulttuurissa ei ole mitään hyvää. Siitä pitäisi jo päästä.
Isäni työkaverit ja esimiehet ovat varmasti tienneet isäni alkoholiongelmasta. Kyllähän sen näkee naamasta ja haistaa hengityksestä. Mutta kun työnsä hoitaa, niin antaa olla.
Kerran isä matkusti kännipäissään firman taksiseteleillä Helsingistä Lappiin. Siitäkään ei tullut potkuja eikä edes varoitusta.
Kuinkahan monta kertaa lapsena toivoin ja rukoilin, että esimies pistäisi isän seinää vasten ja sanoisi, että nyt haet hoitoa tai saat potkut. Tai että joku perheen ulkopuolinen olisi tukenut äitiäni ja auttanut häntä hakemaan apua.
Koska kukaan ei tehnyt mitään, minä ryhdyin vastuunkantajaksi.
Moni nujertuu sen vastuun alla. Minä onneksi selvisin ja olen tätä nykyä niin eheä kuin lasisen lapsuuden elänyt voi olla. Olen ajat sitten antanut isälleni anteeksi, vaikka hän ei sitä ikinä pyydäkään. Hänhän on sairas ja tarvitsisi hoitoa.
Minulla on nykyään oma perhe ja omat jouluperinteet. Niihin ei alkoholilla ole asiaa.
Esitän nyt joululahjatoiveen kaikkien alkoholistien lasten puolesta: jos näette, että alkoholi aiheuttaa jollekin, tai jonkun ympäristölle ongelmia, puuttukaa asiaan.
Jos olet esimies, kysy suoraan asiasta. Jos sinulla on selviä todisteita alkoholiongelman olemassaolosta, anna ukaasi: menet hoitoon tai saat lähtöpassit. Isäni kaltaiset ”herrasmiesjuopot” ovat rakentaneet identiteettinsä työnsä varaan ja sen menettämisen pelko on ehkä paras keino saada heidät hakeutumaan hoitoon.
Ja tämä on kaikille: jos lähipiirissäsi on ihminen, jolla uskot olevan alkoholiongelma, sano se hänelle. Puutu asiaan. Ole rohkea.
Pahimmillaan voit menettää kaverin, parhaimmillaan voit pelastaa perheen ja saada kaverista ikuisen ystävän. Haastattelututkimuksista päätellen toipuneet alkoholistit ovat kiitollisia niille, jotka uskalsivat toimia peilinä.
Jos toimit nyt, voi lahja kotiutua jouluksi.
Alkoholistin lapsi
